Johanna Ervastin kirja ”Jäähyväiset Einolle” on riipaisevan järkyttävä kirja, jossa teologiäiti kertoo 3,5 vuotiaan poikansa yhdeksän viikkoa kestäneestä kärsimyksestä ja taistelusta kuolemaa vastaan.
    Eino sairastuu kesken yöunien palmusunnuntaiaamuna kovaan päänsärkyyn, joka ei helpotu särkylääkkeellä, vaan pojan tila huononee ja hänet kiidätetään ambulanssilla sairaalaan Siitä alkaa Einon kärsimyksien täyteinen hoitokierre. Pojalla todetaan vakava aivoverenvuoto, jonka oli aiheuttanut synnynnäinen verisuoniepämuodostuma ja vuoto oli aikaansaanut aivoissa jo suurta tuhoa. Poika joutuu välittömästi leikkauspöydälle ja hänen päänsä avataan. Tuho aivoissa on vielä odotettua suurempi ja lääkärit antavat vain vähän toivoa vanhemmille.
    Lääkärit kertovat, että lapsi elää ehkä vain muutaman tunnin tai korkeintaan muutaman päivän. Aikuisen kohdalla hoidosta olisi jo luovuttu, mutta lapsen kohdalla hoitoa jatketaan loppuun asti.
    Eino joutuu hengityskoneeseen ja tehohoito jatkuu, hänelle tehdään vielä kaksi uutta leikkausta, mutta tilanne on toivoton. Lääkärien mukaan toipumisen edellytyksiä ei ole, kaikki inhimillinen elämä on pojan kohdalta lopullisesti ohi. Ravinnon antaminen lopetetaan, mutta nesteytys jää. Lääkärit kyllä toteavat, ettei toivoa ole ja että parasta olisi, jos Einolle voisi antaa lääkettä niin paljon, että hän pääsisi pois, mutta niinhän he eivät voi lääkärin eettisten sääntöjen mukaan toimia. Niin aletaan puhua vaan uudesta jatkohoitopaikasta, jossa nesteen antamista jatkettaisiin niin kauan kunnes poika hitaasti kituen, mutta varmasti kuolisi.
    Vanhemmat ihmettelevät, onko lapsen kärsimyksiä lopettavan päätöksen teko niin vaikeaa, ettei sitä pystytä tekemään. Vanhemmat olisivat olleet valmiita lopettamaan nesteytyksen, he olivat tehneet tuskallisen päätöksen ja olisivat antaneet lapsensa nukahtaa mahdollisimman kivuttomasti ja nopeasti pois, mutta lääkärit eivät tätä toivetta kuunnelleet. Lääkärien mielestä lasta piti edelleen nesteyttää ja lääkitä, koska nesteytyksen lopettaminen soti heidän etiikkaansa vastaan.
    Vanhemmat kysyvätkin, ympäröikö meitä hoitokulttuuri, jossa voidaan sitoutua hitaaseen kiduttavaan kuolemaan. Onko se inhimillisempää kuin antaa niin paljon kipulääkettä, että ihminen sen avulla voi kivutta nukkua pois.
    ” Poikamme elämä oli enää vain sängyssä liikkumatta makaamista, kivuliaiden limaimujen kestämistä ja märkiviä makuuhaavoja. Mitään valmiita tai edes periaatteellisia hoitolinjauksia ei ole olemassa tällaisen tilanteen varalle”, toteavat Einon vanhemmat, joista isä on itsekin lääkäri.
    Voimme todellakin kysyä, missä on hoidon raja, jonka ylittäminen ei enää lievitä kärsimyksiä, vaan lisää tuskaa ja epätoivoa? Vimmattu tehohoitokin voi saada epäinhimillisiä piirteitä varsinkin jos siitä ei ole enää mitään hyötyä. Ilman nykyaikaista lääketiedettä Eino olisi kuollut samana päivänä, jona hän sairastui. Onko nykylääketieteestä tullut meille ansa, joka ei anna meille kuolemisen mahdollisuutta silloin, kun on kuolemisen aika?
    Yhdeksän viikkoa Eino joutui käymään kiduttavaa, toivotonta taistelua elämästään, jota lääkärit yrittivät suorastaan väkisin ylläpitää, vaikka tiesivät tilanteen toivottomuuden. Kenen parasta tällöin ajateltiin? Sitä sopinee kysyä.
    Johanna Ervastin mielestä olisi jo korkea aika ryhtyä keskustelemaan vakavasti kuolevan potilaan ihmisarvosta ja arvokkaasta, inhimillisestä kuolemasta. Siitä on hänen mielestään vaiettu jo liian kauan.

Jane Tuovinen

Nyt jo edesmennyt lääkäri professori Jorma Palo kertoo fataalista sairaudestaan, sekä omasta suhtautumisestaan tilanteeseen sekä potilaana että lääkärinä. Kirja koostuu esseistä, joista mielenkiintoisin on otsikolla Eutanasia. Tässä esseessä hän kertoo mm. tri Jack Kevorkianin toimista Yhdysvalloissa 1990-luvun vaihteessa, Hollannin silloisesta eutanasiakäytännöstä sekä Derek Humphryn Final Exit -kirjasta ja silloisesta Hemlock Societystä Yhdysvalloissa.
    Esimerkiksi Hollannissa tuolloin eutanasia oli rikos. Lääkärit kuitenkin käyttivät sitä, sillä he katsoivat, että lääkärin etiikka velvoitti heitä käyttämään myös eutanasiaa tarvittaessa. Vaikka syyttäjä ei nostanut syytteitä, käytäntö oli epäselvä kunnollisen lain puuttumisen vuoksi.
    Lisäksi Palo kertoo muissa esseissään mm. tuohon aikaan yhteiskunnissa esille nousseista hoidon priorisoinnin ongelmista, sekä terveydenhoitokulttuurien eroista eri maissa ja omasta suhteestaan uskoon ja uskontoon.
    Kirja ilmestyi vuonna 1992 ja sen jälkeen on paljon asioita muuttunut maailmalla. Jack Kevorkian joutui lopultaan istumaan pitkän vankilatuomion, autettuaan vakavasti sairaita potilaita Yhdysvalloissa maan lakien vastaisesti, Hollantiin saatiin lopulta selkeä eutanasia-laki ja Suomessakin on alettu puhua eutanasiasta jo ennakkoluulot-
tomammin.
    Saanko elää, saanko kuolla -kirjassa on ehkä ensimmäisiä suomalaisen lääkärin suoraan kirjoittamia ajatuksia eutanasiasta. Palo tultiinkiin myös myöhemmin tuntemaan aktiivisena vapaaehtoisen eutanasian kannattajana julkisuudessa. Jorma Palo kuoli vuonna 2006.

Koska suurimmassa osassa maailman valtioita ei ole voimassa lakia, joka virallisesti mahdollistaisi vakavasti sairaille henkilöille mahdollisuuden kuolinapuun, monet ihmiset etsivät kirjallisuudesta ohjeita eutanasiaan. Tällä hetkellä suuressa suosiossa on kaksi eutanasian käytännön kysymyksiin liittyvää teosta. Tunnetuin teoksista lienee Derek Humphryn Final Exit, joka julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1991. Tällä hetkellä saatavilla on kolmas, uudistettu painos vuodelta 2002. Toinen, tuoreempaa ja tarkempaa tietoa sisältävä teos on Philip Nitschken ja Fiona Stewartin "The Peaceful Pill Handbook", jota päivitetään säännöllisin väliajoin. Marraskuussa 2009 saatavana ollut painos oli päivitetty vuoden 2009 kesäkuussa.

Vaikka Derek Humphryn Final Exit -teoksen johdannossa ilmoittaakin, että eutanasiaan liittyvät eettiset kysymykset on käsitelty hänen muissa kirjoissaan ja että Final Exit on nimenomaan tarkoitettu käytännön oppaaksi, kirjan suurimmat vahvuudet ovat muualla kuin eutanasian toteuttamiseen liittyvissä ohjeissa. Humphry kertoo lämminhenkisesti mutta kiertelemättä erilaisista asioista, joita eutanasiaa haluavien vakavasti sairaiden ihmisten ja heidän läheistensä on hyvä ottaa huomioon. Välillä teksti poukkoilee aiheesta toiseen, mutta tämä ei haittaa.

Käytännön ohjekirjaksi Final Exitista ei kuitenkaan yksinään ole. Tässä joitakin esimerkkejä puutteista: Henkilöille, jotka eivät pääse käsiksi eutanasialääkkeisiin, teoksessa esitetään erinomaiseksi vaihtoehdoksi tekniikka, jossa otetaan ei-tappavia rauhoittavia tai unilääkkeitä ja hengitetään uneen vaivuttaessa hengityssuoja kasvoilla muovipussiin, jonka pitäisi pysyä paikallaan kaulan ympärillä olevan kuminauhan avulla. Tosiasiassa tämä tekniikka ei ole varma, eikä aina onnistu kirjassa kerrotulla tavalla.

Kuka järkyttyy eniten?

Humphry käsittelee teoksessa myös kaasujen hengittämistä. Tässäkin tekniikassa pää laitetaan tietynlaiseen muovipussiin. Humphry vastustaa esimerkiksi hirttäytymistä sillä perusteella, että se on liian shokeeraavaa, mutta hän ei näe samaa ongelmaa tekniikoissa, joissa ihminen kuolee pää muovipussissa. Tässä on ristiriita, sillä miten kuolleen ihmisen löytäjälle olisi vähemmän järkyttävää löytää ruumis, jonka pää on muovipussissa (josta ehkä menee letku kaasukanisteriin), kuin olisi vaikka hirttäytyneen henkilön löytäminen? Eivätkö molemmat ole yhtä järkyttäviä tilanteita? Humphry mainitsee, että jos eutanasiaa kaasua hengittämällä yrittävä henkilö epäonnistuu, todennäköisiä seurauksia ovat halvaantuminen ja aivovaurio.

Final Exit -teoksen ohjeet tappavan lääkeannoksen ottamisesta eivät myöskään ole kaikilta osin käyttökelpoisia. Humphryn kirjoittaessa teostaan ajateltiin, että pulveriksi murskattujen tappavien lääkkeiden sekoittaminen esimerkiksi jukurttiin tai hilloon vähentäisi niiden erittäin pahaa makua ja tekisi lääkkeen ottamisen helpommaksi. Käytännön kokemusten valossa tämä ei toimi. Lääkemurskan sekoittaminen ruokaan ei poista karmeaa makua, joten seurauksena on, että potilaalla on entistä suurempi annos erittäin vastenmielisen makuista ainetta, joka pitäisi väkisin saada kurkusta alas. Tämä tekee tilanteen epämiellyttävämmäksi ja voi johtaa esimerkiksi siihen, että potilas nukahtaa ennen, kuin on pystynyt nielemään rauhalliseen kuolemaan tarvittavan annoksen.

Humphry neuvoo - aivan oikein - että jos eutanasia halutaan tehdä suun kautta otettavalla lääkkeellä, on ensin otettava pahoinvointilääke, jottei oksentaisi ulos tappavaa lääkettä. Valitettavasti tietyt kirjassa mainituista pahoinvointilääkkeistä eivät välttämättä estä oksentamista tilanteissa, joissa oksennusrefleksin aiheuttaa lääkkeen yliannostus (vaikka nuo lääkkeet toki auttavat matkapahoinvointiin).

Final Exit sisältää taulukon, jossa on lueteltu eri lääkkeiden eutanasia- annostukset. Vaikka kirjoittaja sanoo, että mitkään muut kuin nimenomaisesti taulukossa mainitut lääkkeet eivät ole käyttökelpoisia eutanasiassa, tämä ei pidä paikkaansa. Taulukko on puutteellinen. Siinä ei ole esimerkiksi tiettyä unilääkettä, jolla Humphryn erään lähisukulaisen eutanasia on toteutettu. On outoa, että juuri tämä lääke on jäänyt taulukosta pois. Sen sijaan taulukossa on joitakin epäluotettaviakin lääkkeitä.

Itsemurhaan ei yllytetä

Väitteet, joiden mukaan Final Exit -teos yllyttäisi ihmisiä itsemurhaan, ovat ehdottomasti vääriä. Asia on juuri päinvastoin: Humphry kertoo kirjassaan esimerkkejä henkilöistä, jotka ovat ensin pyytäneet kuolinapua, mutta jotka ovat tästä huolimatta päättäneet jatkaa elämistä, kun ovat saaneet oikeanlaista hoitoa. Lukijalle asetetaan pitkä lista kysymyksiä, joiden perusteella voi miettiä, haluaako aivan oikeasti kuolla. Humphry on perustellusti sitä mieltä, että ei kannata päättää elämäänsä, jos tuntuu olevan pienikin ajatus, että pystyy jatkamaan olemassaoloa. Kuitenkin jos kerta kaikkiaan kärsii fyysisestä sairaudestaan niin paljon, että elämän jatkuminen tuntuu vielä pahemmalta kuin kuolema, eutanasia on vaihtoehto.

Puutteistaan huolimatta Final Exit kannattaa lukea ensimmäisenä, jos haluaa tietoa tästä aiheesta.

Philip Nitschken ja Fiona Stewartin kirja The Peaceful Pill Handbook sisältää yksisyiskohtaisempaa ja ajantasaisempaa tietoa siitä, miten eutanasian voi suorittaa. Australian viranomaiset ovat todenneet kirjan sisältävän oikeuslääketieteellisen tarkkaa tietoa siitä, miten ihminen voi päättää oman elämänsä. Kirjassa on lisäksi valtava määrä ohjeita eutanasialääkkeiden hankkimiseen ja tunnistamiseen. The Peaceful Pill Handbookin ostajilla on mahdollisuus myös tilata kirjan verkkoversio, johon jatkuvasti päivitetään tarkkaa tietoa siitä, miten ja mistä voi hankkia itselleen eutanasialääkkeen ( helppoja vaihtoehtoja tähän ei toki ole olemassa). Lääkkeiden lisäksi kirjassa käydään yksityiskohtia myöten läpi joitakin muita tapoja saavuttaa kuolema rauhallisesti ja tuskattomasti.

Dignitas

The Peaceful Pill Handbookin yhdessä kappaleessa esitellään sveitsiläinen organisaatio Dignitas, joka tietyin ehdoin antaa kuolinapua myös ulkomaalaisille potilaille. Tällä hetkellä Dignitas laskuttaa eutanasian suorittamisesta 6000 euroa, joten pienituloiset eivät voi heidän palveluaan käyttää. Kirjan uusimman version kirjoittamishetkellä Sveitsissä oli valmisteilla lainsäädäntöä, joka toteutuessaan vaikeuttaisi Dignitaksen toimintaa ja saattaisi jopa lopettaa sen kokonaan.

The Peaceful Pill Handbook on kattava, mutta ei täydellinen. Kirjassa ei ole käsitelty kaikkia suun kautta otettavia lääkkeitä, joilla voidaan toteuttaa eutanasia. Erään rauhalliseen ja suhteellisen nopeaan kuolemaan johtavan kipulääkkeen kohdalla kirjan tiedoissa on puutteita, jotka voivat olla ongelmallisia, vaikka ne liittyvät vain pieniin yksityiskohtiin. Tätä asiaa ei kuitenkaan voi tässä yhteydessä tarkemmin käsitellä, koska silloin tähän tekstiin tulisi sellaisia ohjeita, joita lehtikirjoituksessa tai kaikille avoimilla www-sivuilla ei ole soveliasta antaa.

The Peaceful Pill Handbookin kohdat, joissa kerrotaan eutanasialääkkeiden valmistamisesta, eivät ehkä ole kovin tärkeitä, koska useimmat vakavasti sairaista ihmisistä eivät varmaankaan pysty itse lääkeaineita valmistamaan. Samaten erilaisten kaasunhengitysvehkeiden askartelu voi olla liian monimutkaista ja täten epävarmaa.

Kertomus lopusta, jota kukaan ei halua kokea

Vaikka 300-sivuinen The Peaceful Pill Handbook keskittyy käytännön ohjeisiin, on myös tässä teoksessa lyhyesti selitetty syitä, miksi eutanasia on tietyissä tilanteissa tarpeellinen ja miksi saattohoidolla ei kaikkien potilaiden kohdalla ole mitään merkitystä. Esimerkki tästä on australialaisen Angelique Flowersin tapaus. Flowers sairastui 30-vuotiaana paksusuolen syöpään, joka diagnoosin selvitessä oli jo edennyt parantumattomaan vaiheeseen. Flowers sai parasta saattohoitoa, jota Australiassa on tarjolla, ja hänen kipujaan hoidettiin. Hänen kuolemansa oli kuitenkin pöyristyttävä: Flowers joutui kuollessaan oksentamaan omaa ulostettaan, eikä saattohoidolla voitu tehdä asialle mitään! Flowers oli kylläkin saanut internetin avulla hankittua eutanasialääkkeen itselleen, mutta ei päässyt kotiinsa ottamaan sitä.

Valitettavasti The Peaceful Pill Handbookissa annettuja tietoja ovat käyttäneet myös henkilöt, joille kirjan ohjeita ei ole tarkoitettu eli joilla ei ollut vakavaa fyysistä terveyshaittaa. Ohjeet eutanasian toteuttamiseen on tarkoitettu ainoastaan henkilöille, joilla on tappava sairaus tai jotka ovat menettämässä toimintakykynsä tai joille fyysinen sairaus tai vamma aiheuttaa sietämätöntä kärsimystä. Kirjan kirjoittajat ovat aktiivisesti mukana Australiasta käsin toimivassa Exit International -järjestössä, joka antaa jäsenilleen ohjeita elämän päättämiseen ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla. Neuvoja annetaan henkilöille, jotka vakavasta sairaudesta tai toimintakyvyn menettämisestä johtuen haluavat eutanasiaa. Psyykkisesti sairaat henkilöt, jotka pyytävät neuvoja itsemurhaan, ohjataan hakemaan psykiatrista hoitoa.

The Peaceful Pill Handbook sivuaa Pohjois-Australiassa 1990-luvun lopulla hetken voimassa olleen eutanasialain puutteita: suurin osa eutanasiaa tarvitsevista henkilöistä ei voinut sitä saada, ja lisäksi eutanasialupiin liittyvät menettelyt olivat nöyryyttäviä kaikille neljälle tappavasta sairaudesta kärsivälle henkilölle, jotka ehtivät käyttää lakia ennen sen kumoamista. Tällaisia puutteita on muissakin maissa. Esimerkiksi Oregonin eutanasialaki mainitaan silloin tällöin esikuvana, vaikka sen mukaan oikeus eutanasiaan voi olla vain henkilöillä, jotka lääkärin arvion mukaan ovat kuuden kuukauden sisällä kuolemassa muutenkin - laista ei siis ole mitään apua henkilölle, joka kärsii vuosikymmeniä esimerkiksi piinaavasta halvauksesta, kivusta tai tinnituksesta ilman selkeää tai täsmällistä ennustetta kuolemasta.

Suomessa sekä Final Exitin että The Peaceful Pill Handbookin voi tilata tavallisesta kirjakaupasta tai internetistä.

Nauttikaa loppuelämästänne parhaanne mukaan!

Armoa kuolevillekin

Kirjoittaja tutkii ja arvostelee Exitukselle kuolinavusta kertovaa kirjallisuutta