Dignitas - Inhimillinen elämä - inhimillinen kuolema

Sveitsin Dignitas-yhdistyksen perusti vuonna 1998 lakimies Ludwig A. Minelli

tarkoituksena turvata yhdistyksen jäsenille inhimillinen elämä ja inhimillinen kuolema. Dignitas laatii laillisia hoitotahtoja, antaa terminaalihoitoa ja antaa apua itsemurhassa. Yhdistys antaa myös lakiapua silloin kun jäsen kiistelee lääkärinsä, sairaalan tai hoitolaitoksen kanssa.

Dignitas'in toiminta perustuu Sveitsin rikoslain 115. artiklaan, jonka mukaan on lainvastaista antaa apua itsemurhassa, jos avun antaja saa siitä taloudellista etuutta

Toisin kuin muut samanlaiset yhdistykset Sveitsissä, Dignitas hyväksyy myös ulkomaisia jäseniä.

"Eettisesti katsottuna tätä työtä ei voi rajoittaa vain Sveitsin rajojen sisälle. Jos ihminen on hukkumassa häneltä ei ennen pelastustoimia kysytä onko hän Sveitsin kansalainen", Minelli kertoo.

Kaikki jäsenet, joilla on toivottomia ja kestämättömiä kärsimyksiä ja jotka toivovat voivansa päättää elämänsä, ovat oikeutettuja saamaan apua.

Dignitaksella on tällä hetkellä 1500 jäsentä. Yhdistyksen ammattitaitoinen henkilökunta keskustelee useita kertoja potilaan kanssa varmistuakseen, että kaikki muodolliset ja lailliset ehdot avustettuun itsemurhaan täytetään.

Reseptilääkitys itsemurhaa varten täytyy saada laillistetulta lääkäriltä. Tämä ei Sveitsissä ole probleema koska enemmistö lääkäreistä on yhteistyöhaluista. Jos kuitenkaan tämä ei ole mahdollista, Dignitas hankkii tarvittavan lääkkeen. Käytetty lääke on nopeavaikutteinen barbituraatti. Muutamassa minuutissa

potilas vaipuu uneen, kuolema seuraa tuskattomasti ja rauhallisesti. Kuoleman jälkeen Dignitas informoi poliisia. Todistamisvaatimusten takia pitää Dignitaksen henkilökuntaan kuuluvan lisäksi paikalla olla kaksi muuta henkilöä. Dignitas toimii mieluiten potilaan kotona, jossa perheenjäsenet ja ystävät voivat olla läsnä. Ulkomaisia jäseniä varten yhdistyksellä on kodinomaisesti sisustettu huoneisto, jossa avustettu itsemurha voi tapahtua.

Jäsenmaksu on ollut noin 18 euroa vuodessa. Suuremmat avustukset ovat hyvin tervetulleita.

Yhteystiedot:

Dignitas
Postfach 9
CH-8127 Forch, Swtzerland

Internet: www.dignitas.ch
e-mail: dignitas(at)dignitas.ch

Motto:
"Mielestäni on häpeällistä, että potilaat vaikeassa tilanteessaan joutuvat jättämään maansa, kotinsa, perheensä ja ystävänsä kuollakseen ulkomailla. Se on surullista mutta yhdistyksemme voi toimia vain Sveitsin alueella."

- Minelli

Potilaat eriarvoistuvat - kuoleminenkin eriarvoistuu

Potilaallahan on itsemääräämisoikeus. Näin ainakin virallisesti väitämme. Lääkärien etiikka siihen velvoittaa, Suomen Potilasliitto tätä oikeutta valvoo ja mielipidemittausten mukaan kansalaisillekin asia on hyvin tärkeä.

Jotta tämä itsemääräämisoikeus toteutuisi, pitää jokaisella potilaalla ja terveyspalvelun käyttäjällä olla luottamus siihen, että hänellä on vapaus ja oikeus tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä myös elämän päättyessä. On siis oltava varma siitä, että tarjolla on riittävän hyvää ja kunnioittavaa hoitoa, jotta elämä olisi mielekästä toisten varassakin ollen.

Samalla potilaalla kuitenkin tulee olla varmuus siitä, että hänen tahtoaa kunnioitetaan myös sellaisessa tilanteessa, jolloin hän haluaa päästä tästä elämästä pois. Elämä lakkaa olemasta lahja siinä vaiheessa, kun siitä tule kestämätön, tuskallinen ja ahdistava taakka. On painajaismaista maata liikuntakyvyttömänä, tuskissaan ja ahdistuneena ilman, että poispääsyn vapahdusta olisi saatavilla.

On tärkeää, että muistetaan myös kuolevan potilaan oikeudet. Nämä oikeudet luettelevat lääkärit Anneli Vainio ja Päivi Hietanen teoksessaan ”Palliatiivinen hoito” - Duodecim, 2004.

Kuolevan potilaan oikeudet

”Oikeus kuolla,

Itsemääräämisoikeus,

Oikeus oireiden lievittämiseen,

Oikeus valita hoitopaikkansa,

Oikeus kulttuuristen ja hengellisten erityispiirteiden huomioonottamiseen,

Oikeus yksityisyyteen ja rauhaan,

Oikeus yhteyteen läheistensä kanssa,

Oikeus inhimilliseen kohteluun,

Oikeus todenmukaiseen informaatioon.”

Vaihtoehtona nääntyminen tai itsemurha ”etukäteen”

Voimassa olevan käytännön mukaan kaikkia muita kuolevan potilaan oikeuksia kunnioitetaan ja niiden mukaan pääsääntöisesti toimitaan, mutta kaksi ensimmäistä oikeutta yleensä sivuutetaan. Potilas voi kieltäytyä ravinnosta, nesteestä ja lääkkeistä. Vaihtoehto liikunta- ja toimintakyvyttömälle ja kuolemaa haluavalle potilaalle on siis itsensä näännyttäminen.

Toinen vaihtoehto, johon moni etenkin vanha ihminen turvautuu, on itsemurha. Epävarmuuden ja tulevaisuutta pelkäävän ihmisen mielessä vaihtoehdoksi muodostuu oman hengen riistäminen siinä vaiheessa, kun toimintakykyä on vielä riittävästi jäljellä.

Exitus ry - tai yleensä humanistisesti ajatteleva ihminen - ei voi tällaista tilannetta hyväksyä, vaan toimii edelleen kaikilla mahdollisilla foorumeilla ja keinoilla sen eteen, että Suomeen saataisiin lopulta virallinen lainsäädäntö kuolinavun sallimiseksi samaan tapaan kuin Hollannissa ja Belgiassa nyt jo on. Siellä järjestelmä toimii hyvin lain puitteissa, miksi ei siis myös täällä?

Jakaantuva sairaanhoito - jakaantuva kuolema

Suomalaisen terveydenhoidon kriisitilanne on tänä vuonna ollut poikkeuksellisen kouriintuntuvasti esillä. Vaikuttaa huolestuttavasti siltä, että kansalaisten mahdollisuudet erilaisen sairaanhoidon ja terveydenhoitopalvelun käyttäjänä jakautuvat. Osassa Suomea ei sairaanhoitopalveluun saada lainkaan henkilökuntaa, niin sanottuihin vähemmän kiireellisiin, mutta hyvinkin paljon elämän laatuun vaikuttaviin toimenpiteisiin ei tahdo päästä muutoin kuin rahalla ja erityisesti vanhusten hoito on lähellä katastrofitilaa, ellei ole varaa yksityiseen erityispalveluun.

Yksityispalvelussa ei ole tietenkään mitää tuomittavaa. Tuottaahan se usein tehokkaammin joitakin tarvittavia palveluita kuntien ja kaupunkien ostettaviksi. Ongelma on siinä, että kaikille ei riitä sen paremmin kunnallista kuin yksityistäkään palvelua. Köyhempi jää hännille.

Sama ilmiö korostuu kaikessa karmeudessaan sellaisissa tapauksissa, joissa potilas on terminaalivaiheessa ja haluaa kuolla. Köyhä potilas on suomalaisen lääkärietiikan armoilla ja saa näännyttää itsensä hengiltä jos siis haluaa kuolla. Varakkaampi voi siirtyä Sveitsiin Dignitas-klinikalle ja saada avun sieltä jos haluaa kuolla rauhallisesti ja arvokkaasti.

Kuolemaa tekevä ihminen ei luonnollisesti arvota vaikkapa asunnon myymistä tai kesämökistä luopumista enää sellaiseksi menetykseksi kuin jos vastaavan operaation joutuisi tekemän vaikkapa lonkkaleikkaukseen päästäkseen. Vaatimattomissa oloissa elävän puolisolle taikka lapsille tämä on kuitenkin tuskallinen menetys. Köyhä menettää taas enemmän; myös kuolemassa.

Dignitas-klinikan jäsenmaksu ei toki ole suurensuuri, mutta vaikeasti sairaan potilaan matka Sveitsiin maksaa. Yhteiskuntamme, elämämme ja sairaanhoitomme näyttää jakautuvan niin syvälle, että Suomessa myöskin kuolevat potilaat ovat eriarvoisessa asemassa. Köyhä kituu ja vauraampi lipuu pois elämän vaivoista.

Eutanasiahoitotahto

Belgiassa suunnitellaan nk. eutanasiahoitotahdon rekisteröintiä 1.9.2008 alkaen.

Henkilö tai potilas voi tehdä tämän hoitotahdon silmälläpitäen tilannetta, että hän sairastuisi parantumattomasti tai joutuisi syvään tajuttomuustilaan tai koomaan ja olisi näin ollen itse estynyt pyytämästä eutanasiaa.

Jotta etukäteen tehty hoitotahto olisi pätevä, kyseisen henkilön tulee hoitotahtoa laadittaessa olla täydessä ymmärryksessä.

Hoitotahdon tulee olla juridisesti pätevä (kahden luotettavan henkilön todistama) ja lisäksi sen tulee olla laadittu viisi (5) vuotta etukäteen.

Hoitotahdon kopiot tulee antaa niille kahdelle henkilölle, jotka allekirjoituksillaan todistavat hoitotahdon oikeellisuuden niin, että he tarvittaessa voivat antaa sen hoitavalle lääkärille. Koska eutanasiahoitotahdon kuitenkin tulee olla 1.9.2008 alkaen paikallisten ja kansallisten terveysviranomaisten rekisteröimä, voivat Belgian lääkärit tulevaisuudessa tiedustella parantumattomasti sairaan, syvästi tajuttoman potilaan osalta, onko tällainen hoitotahto kyseisen potilaan kohdalla rekisteröity.

On toki lisättävä, että käytännössä on lääkärin vapaassa valinnassaan seuraako hän hoitotahtoa vai ei.

Lähde: ADMD, Belgia

Eutanasi-förhandsvilja

I Belgien planeras att fr.o.m.den 1.9.2008 införa registrering av en sk eutanasi-förhandsvilja.

enna förhandsvilja kan göras av en person eller en patient för det fall att han / hon i framtiden är obotligt sjuk och befinner sig i ett djupt medvetslöst tillstånd eller i koma och således är oförmögen att själv anhålla om eutanasi

För att förhandsviljan skall vara giltig, bör personen ifråga vara vid sitt fulla förstånd då förhandsviljan uppgörs. Förhandsviljan bör vara juridiskt bindande (bevittnad av två tillförlitliga personer) och dessutom vara uppgjord fem (5) år i förväg.

Kopia av förhandsviljan ges åt de två personer som bevittnat densamma, så att de vid behov kan ge den åt den vårdande läkaren.

Då emellertid eutanasi-förhandsviljan fr.o.m. den 1.9.2008 kommer att kunna registreras hos de lokala och nationella hälsovårdsmyndigheterna, kan läkarna i Belgien i framtiden, då de har hand om en obotligt sjuk, djupt medvetslös patient, förfråga sig om en sådan förhandsvilja finns registrerad för patienten ifråga.

Tilläggas bör dock att det står läkaren fritt att följa förhandsviljan eller ej.

Källa: ADMD, Belgien

Suomen lääkäriliiton suositus

Lääketieteen etiikan päivillä syyskuussa Suomen Lääkäriliitto suositti potilaan ja lääkärin yhteisymmärrykseen perustuvan hoitopäätöksen kirjaamista potilastietoihin. Liiton mielestä kaikkien kansalaisten tulisi pohtia toivomuksiaan hoitonsa suhteen yhdessä omaistensa kanssa. Hoitopäätöksen tekevän lääkärin on aina tärkeä tietää, miten potilas toivoisi itseään hoidettavan. Etenkin vakavan sairauden diagnosoinnin jälkeen on potilaan ja lääkärin keskusteltava hoitovaihtoehdoista ja potilaan hoitotahdosta. Hoitotahtoa voitaisiin tarvittaessa tarkentaa ja siihen tulee palata säännöllisesti hoitosuhteen aikana ja varsinkin, jos kuoleman lähestyminen on ilmeistä.

Näin siis Lääkäriliitto tänään. Vihdoinkin Suomen Lääkäriliitto ja maamme lääkärikunta tunnustaa potilaan hoitotahdon tärkeyden ja jopa sen välttämättömyyden. Ei ole montaakaan vuotta siitä, kun potilaan kirjallista hoitotahtoa pidettiin vain joutavanpäiväisenä paperinpalana, jolla ei ollut mitään merkitystä. Ehkäpä Exitus-yhdistyksen määrätietoisella kampanjoinnilla hoitotahdon puolesta on ollut tähän muutokseen ainakin jonkinlainen osuus.

Jane Tuovinen 10/2007

Eutanasiakeskustelun retoriikasta

Seuraavassa otteita FM Kia Kinnusen Suomen Lääkärilehdessä 38/2007 olleesta artikkelista Eutanasiakeskustelun retoriikkaa, joka perustuu Kinnusen uskontotieteen pro gradu-tutkielmaan Kuolemaa suurempia kysymyksiä.

Kia Kinnusen mielestä suhtautuminen eutanasiaan on vähän samanlaista kuin suhtautuminen alkoholipolitiikkaan. Alkoholi nähdään joko kaiken pahan alkuna, jonka saantia olisi tiukasti rajoitettava tai ummistetaan silmät alkoholin kaikilta haitoilta ja katsotaan kaikkien rajoitusten olevan haitallista holhoamista. Samoin Kinnusen mielestä eutanasia kärjistyy puheenvuoroissa helposti joko puolustuskyvyttömien kontrolloimattomaksi surmaamiseksi tai sitten ongelmattomaksi yksilön täysin omaksi valinnaksi.

Pahimpana uhkana eutanasiaa vastustavien kannanotoissa nähdään ns. kaltevan pinnan uhka. Sen mukaan eutanasian salliminen potilaiden pyynnöstä johtaisi vähitellen potilaiden surmaamiseen ilman pyyntöä tiettyjen kriteerien täyttyessä tai taloudellisten tekijöiden vaikutuksesta. Kaltevaa pintaa pelkäävät eivät kuitenkaan koskaan esitä keinoja mm. tiukkaa valvontaa liukumisen estämiseksi.

Priorisoinnista puhutaan myös eutanasian yhteydessä. Priorisointi on jo nyt tosiasia, mutta tarvitsisiko sen merkitä kaltevalle pinnalle liukumista, jos eutanasia tässä tilanteessa laillistettaisiin? Jos näin on, miten voimme olla varmoja siitä, ettemme jo nyt ole kaltevalla pinnalla? Kysyy Kia Kinnunen ja toteaa, että tutkimusten mukaan eutanasiaa esiintyy sielläkin, missä se on laitonta.

Lääkäri on asiantuntija hoitoa koskevissa kysymyksissä ja näin ollen hänen kuuluukin olla vastuussa hoidosta. Potilas taas on omien tuntemustensa ja syvimpien arvostustensa ainoa asiantuntija. Mukaan tulevat nyt hoidon rajat: mikä on liikaa ja mikä liian vähän ? Hoitomuotojen jatkuva kehittyminen lisää sellaisten tilanteiden määrää, joissa joudutaan toteamaan, että elämän pitkittäminen on kyllä mahdollista, mutta samalla kysymään, onko se enää mielekästä. Tieto mahdollisuudesta vaikuttaa hoitoon, voi vähentää potilaan pelkoa ”ylihoitamisesta”. Mahdollisesti perustettavalla hoitotahtorekisterillä tulee Kinnusen mielestä luultavasti olemaan vaikutusta ainakin asenneilmapiirin tasolla.

Jane Tuovinen 10/2007

Kuolevaa potilasta ei kunnioitettu

Mieheni oli hoidettavana Töölön sairaalassa kesä-heinäkuun vaihteessa. Heinäkuun alussa sairaalasta soitettiin ja kerrottiin, että jos vielä haluan hyvästellä mieheni ennen hänen kuolemaansa, olisi minun tultava mahdollisimman nopeasti sairaalaan. Kiiruhdin kuolevan puolisoni vuoteen ääreen ja ehdin vielä hyvästellä hänet, mutta tuosta hyvästijätön hetkestä jäi minulle hyvin paha mieli.

Mieheni oli kolmen hengen huoneessa ja vierailuaika oli juuri alkanut. Mieheni vasemmalla puolella ohuen verhon takana olevan potilaan luona oli omaisia, jotka nauroivat ja kertoivat kuulumisiaan kovalla äänellä. Oikean puoleinen potilas taas puhui puhelimessa äänekkäästi ja huoneen toisessa päässä siivoja kolisteli metallisen siivouskärrynsä kanssa. Kaiken tämän lisäksi televisio oli auki ja siellä soi korviahuumaava rockmusiikki. Tunnelma oli kuin markkinatorilla ja siinä minun piti jättää hyvästit kuolevalle miehelleni. Paikalle tulleelta hoitajalta kysyin, eikö heillä ole mitään rauhallisempaa paikkaa, jossa voisin hyvästellä mieheni. ”Ei ole muuta kuin vessa”, vastasi hoitaja. Pyysin, että hän edes sulkisi television.

Eikö sairaaloissamme enää kunnioiteta kuolevaa potilasta? Ovatko hoitajat jo niin stressaantuneita ja kiire niin kova, ettei edes kuoleman edessä ole aikaa hiljentyä? Haastatteluissa ja juhlapuheissa kyllä kerrotaan, että kuolevalle potilaalle ja hänen omaisilleen järjestetään rauhallinen tila hyvästellä rakkaansa, mutta todellisuus näyttää olevan aivan muuta. Omaiset ovat läheisensä kuolinhetkellä hyvin herkässä mielentilassa ja siitä jää heidän mieleensä aina pysyvä muisto, joka vaikuttaa pitkälle heidän elämäänsä. Siksi hienotunteisuus ja niin kuolevan potilaan kuin omaistenkin kunnioittaminen ja huomioon ottaminen pitäisi kuulua sivistyneen yhteiskunnan alkeellisimpiinkin tapoihin.

Jane Tuovinen
toimittaja
Helsinki

Kuolevallakin potilaalla on oikeuksia. Seuraavien lähteenä on Anneli Vainion ja Päivi Hietasen teos
”Palliatiivinen hoito” - Duodecim, 2004, s. 318
Parantumattomasti sairaalla potillaalla on:

Oikeus kuolla
Itsemääräämisoikeus
Oikeus oireiden lievittämiseen
Oikeus valita hoitopaikkansa
Oikeus kulttuuristen ja hengellisten erityispiirteiden huomioonottamiseen
Oikeus yksityisyyteen ja rauhaan
Oikeus yhteyteen läheistensä kanssa
Oikeus inhimilliseen kohteluun
Oikeus todenmukaiseen informaatioon

Valitettavasti tällä oikeuksien julistuksella ja käytännön todellisuudella ei aina ole yhteistä linjaa. Merkittävin puute on heti alkuun mainitussa oikeudessa kuolla. Kuolla saa, jos kieltäytyy nesteestä ja ravinnosta. Apua ei saa.

Aihe on erittäin ajankohtainen ja tärkeä. Sen herättämien voimakkaiden tunteiden vuoksi on paikallaan selvittää joitakin peruskäsitteitä. Itse Suomen eutanasiayhdistyksen, Exitus ry:n, puheenjohtajana koen perin harmillisena sen, että usein eutanasia sekoitetaan selkeään murhaamiseen tai ainakin törkeään heitteillejättöön. Artikkelin esimerkit, joissa dementoitunut tai muutoin huonon kuntonsa takia sekava vanhus jäi vaille nesteytystä ovat pikemminkin hoitovirheitä. Eutanasia merkitsee kuolinapua, jota potilas itse; ja vain itse, voi vaatia. Potilas voi niinikää laatia hoitotahdon, jolla hän kieltää hoitotoimet sellaisessa tapauksessa, jolloin toiveita parantumisesta ei ole olemassa. Tämäkin on henkilökohtainen tahdonilmaus, jonka voi tehdä vain ja ainoastaan potilas itse; ei kukaan muu tämän puolesta.

Hyvä kuolema - eu thanasos

Eutanasia tulee kahdesta kreikankielen sanasta ”eu” ja ”thanasos”, jotka merkitsevät hyvää kuolemaa. Eutanasia (jonka sisällyttämistä Suomen lakiin Exitus siis ajaa) on kuolinapua sitä vaativalle. Kuolinapua potilas voi vaatia silloin, kun kärsimys on hänelle liikkaa ja kun mikään hoito, muu apu taikka tukitoimi ei tilannetta helpota. Luonnollisesti määritelmä ”sietämättömälle tuskalle” on vaikea, koska jokaisen yksilön sietokyky on hyvin erilainen. Yhdelle pirstaleinen polvi voi olla vielä siedettävää tuskaa, kun taas toinen on likimain shokissa saatuaan haavan kämmeneensä. Etukäteenhän me emme tiedä, mikä meille kullekin on sietämätöntä. Emme myöskään voi varmuudella sanoa, missä vaiheessa olemme tilanteessa, jolloin haluamme päättää elämämme. Eutanasialaki on mm. Hollannissa ja Belgiassa. Kuolinapua saa myös Dignitas-yhdistykseltä Sveitsistä. USA:ssa Oregonissa on ollut käytössä malli, jonka mukaan potilas saa niin vaatiessaan lääkäriltä kuoleman tuovan lääkityksen. Tappava annos on kuitenkin kyettävä itse nauttimaan. Kysymyksessä on tavallaan avustettu itsemurha, jonka on muuten jo nyt Suomessakin mahdollinen. On kuitenkin huomattava, että vallitseva tilanne ei poista eutanasialain tarvetta. Ensinnäkin itsemurhassa avustaminen on usein tulkinnanvaraista ja juridisesti ja eettisesti hyvin hankalaa. Toiseksi ilman lääketieteellistä asiantuntemusta seuraukset saattavat olla erittäin epämiellyttävät ja vain syventää kuolevan potilaan tuskallista tilannetta. Lisäksi erilaiset Jack Kevorkianin tapaiset ”yksityisyrittäjät” edustavat hyvin arveluttavaa ilmiötä. Näin tärkeää asiaa ei voi jätää kontrollin ulkopuolella vaeltelevien hiilidioksidi- ja häkäpönttöjensä kanssa seikkailevien yksilöiden varaan. Kuvaavaa muuten on, että Kevorkian on tällä hetkellä vankilassa toimiensa takia.

Hoitotahto

Hoitotahto on potilaslaissa mainittu tahdon ilmaus, jolla jokainen voi terveenä ja täydessä ymmärryksessä ollessaan kieltää itseensä kohdistuvat hoitotoimet tilanteissa, joissa parantumisen toiveita ei ole olemassa. Tämäkin on vakaasti ilmaistava ja kahden todistajan allekirjoituksillaan vahvistettava. Todistajat eivät saa olla sukulaisia taikka puoliso. Yhteiskunnallisesti suuri ongelma on vain siinä, että lainsäätäjä ei ole vielä ymmärtänyt rekisteröidä näitä asiakirjoja viranomaisrekisteriin. Niinpä jokaisen on vielä itse huolehdittava siitä, että tämä asiakirja on tarpeen vaatiessa löydettävissä. Se on siis toimitettava hoitoa antavaan sairaalaan tai muutoin vaikkapa omaisten kautta helposti löydettäväksi. Hoitotahdosta ei ole hyötyä, jos se löydetään tavallisen testamentin välistä siinä vaiheessa, kun perunkirjoituksia ryhdytään laatimaan. Exitus ja muutamat muut järjestöt ovat ryhtyneet ajamaan hoitotahtorekisterin rakentamista Suomeen. Rekisterissä olevia hoitotahtoja voisi näin tarpeen vaatiessa myös helposti päivittää ajan tasalle. Myöskään omaisten omista poikkeavat uskonnolliset näkemykset eivät voisi vaikuttaa potilaan oman tahdon toteutumiseen. Suurin helpotus tällä olisi tietenkin hoitohenkilökunnan tehdessä hoitopäätöksiään.

Ja muu onkin rikollisuutta?

Eutanasia ja hoitotahdon mukaan tapahtuva hoidon keskeytys ova siis ainoita tapoja toimia eettisesti oikein. Silloin toteutuu ihmisen yksilöllinen tahto. Kategorisesti voi sanoa, että kaikki muu on rikollisuutta. Tahdon vastainen eutanasia on murha. Siksi on harhaanjohtavaa puhua eutanasiasta, jos toimitaan vastoin potilaan tahtoa. Tai jos toimitaan potilaan vakaata tahtoa tuntematta. Lisäksi on olemassa käsite nimeltään ”kryptanasia”, joka tarkoittaa aktiivista eutanasiaa potilaan tietämättä. Sajaman kirjoituksen esimerkit kuuluvat karkeasti lokeroiden tähän ryhmään. Niissähän potilaiden elämää oli tieten tahtoen päätetty lyhentää nesteytyksen lopettamisella. Täytyy kuitenkin taas todeta, että tässäkään asiassa maailma ei ole mustavalkoinen tai yksiselitteinen. Jos hoitavalla henkilökunnalla on käsissään potilas, joka voidaan nesteytyksellä, ravinnolla ja lääkkeillä hoitaa kuntoon, on hoitoa yksiselitteisesti annettava. Tästä asiasta tuskin kukaan järkevä ihminen voi olla eri mieltä.

Hoitajan etiikka

Entä sitten, jos kysymyksessä on pahasti kuivunut dementiapotilas, jonka ravitseminen, nesteytys ja ulostaminen ovat kokonaan hoitohenkilökunnan varassa ja joka ei enää hahmota ympäröivää maailmaa? Jos hänen sairautensa, keuhkokuume, syöpä tai jokin muu vakava sairaus, heikentävät voimia entisestään? Missä vaiheessa voidaan todeta, että hänen, kuten meidän kaikkien, elämä päättyy kuolemaan? Jos hoitotahtoa ei ole olemassa, niin voidaanko vaikkapa nesteytys ja antibiootit jättää pois? Nähdäkseni elämä päättyy jossakin tapauksessa kuolemaan. Silloin lääkärin ja hoitohenkilökunnan pääasiallinen tehtävä on etiikkansa ja koulutuksensa mukaan antaa sellaista terminaalihoitoa, että potilas ei kärsi tuskia tai ole rauhaton. Taas kerran päätös riippuu jokaisesta tapauksesta erikseen. Hyvä kysymys on sekin, että pitääkö potilaan sitten olla tyystin lääkkeillä rauhoitettu? Missä vaiheessa rauhattomuus alkaa muuttua paniikiksi, jota on lääkittävä? Pitää kuitenkin muistaa, että kuolema ei ole mikään tappio, vaan oleellinen osa elämän kiertoa. Me kuolemme lopulta ja on perusteltua voida vaatia, että sen sallitaan tapahtua ilman, että ihmistä alistetaan edes dementoituneena ja tiedottomana elämää pitkittävien hoitojen koekaniiniksi. Eutanasian ja hoitotahdon vastustajat puhuvat kernaasti siitä, että ihmisen tulee elää niin pitkään kuin Jumala elämää suo. Kääntäen voisi sitten kysyä, että missä vaiheessa ihminen asettuu Jumalan asemaan pitkittäessään hyvinkin pitkään varmaa kuolemaa?

Minkälainen on maailmamme?

Historia kertoo runsaasti esimerkkejä tapauksista, joissa ihmisiä, nuoria ja vanhoja potilaita, on hoidettu hyvin ja huonosti. Raadollisesti voidaan todeta, että joskus tämä hoito tai hoitamattomuus ovat riippuneet selvästi taloudellisista syistä. Motiivina ovat olleet perinnöt, jälkisäädökset, kaupat, varattomuus, intohimot ja silkat mieltymykset. Yhteiskunnallisesti vaikeina aikoina hoitojen ja lääkkeiden puute ovat vaikuttaneet siihen, onko vaikkapa vanhuksia hoidettu. Tänään meillä Suomessa on nähdäkseni sairaaloiden satunnaisia hoitovirheitä suurempana ongelmana yksinäisyys ja hoitohenkilökunnan prässääminen kohtuuttomalla työtaakalla. Masennukseen ja yksinäisyyteen todella voi kuolla ja kaikilla vanhuksilla ei ole kaitsijaa, joka seuraisi, syökö tämä esimerkiksi riittävästi. Aliravitsemus on tänään perin yleistä vanhusväestön parissa. Ironista ylipainon ja kiireen kanssa painivassa yhteiskunnassa. On perusteltua kysyä, ajaako vallitseva yhteiskunnallinen tilanne vanhuksia hautaan? Uskallan väittää, että aika lähellä ollaan. Eikä olla kovin kaukana siitäkään, etteikö hoitava henkilökuntakin ole pian samassa kurssissa. On nähdäkseni harhaanjohtavaa pähkäillä, asetetaanko joku potilas ennenaikaisesti terminaalihoitoon, kun pitäisi kysyä, miten potilas on alunpitäen moiseen kuntoon joutunut? On perusteltua kysyä sitäkin, miksi hoitavaa henkilökuntaa ei ole riittävästi perehtymään kunkin potilaan asiakirjoihin? Kun New Yorkin WTC oli liekeissä 11. syyskuuta 2001 ei kukaan kysynyt miksi jotkut hyppäsivät liekkejä pakoon ikkunoista, vaikka syöksy vei varmaan kuolemaan. Meilläkin pitäisi eutanasialla pelottelun sijasta aloittaa yhteiskunnallinen keskustelu siitä, miten yhteiskunnassamme on nykyiseen tilanteeseen jouduttu. Siihen keskusteluun myös Exitus haluaa aktiivisesti osallistua.

Jaakko Ojanne, Exitus ry:n puheenjohtaja
www.exitus.fi

Palliatiivisen sedaation mahdollisuus kuolevan hoidossa on tärkeää

HS referoi 19.9.2006 Terhokodin ylilääkärin Juha Hännisen esitystä Lääkäriliiton etiikkaseminaarissa palliatiivisen nukutuksen mahdollisuudesta kuolevan potilaan viimeisten päivien hoitona.

Tämä on erittäin tärkeä ja arvokas pohdittaessa sitä, kuinka voidaan parantaa kuolevan potilaan hoidon laatua suomalaisessa terveydenhuollossa.

Hännisen mukaan ”unikuoleman” käyttö on vielä hyvin harvinaista Suomessa. Hän itsekin sanoo käyttäneensä ko. nukutusta saattohoidossa vain kaksi kertaa, vaikkakin sitä hänen johtamassaan Suomen eturivin saattohoitokodissa Terhokodissa käytetään parikymmentä kertaa vuodessa.

On hyvin toivottavaa, että Lääkäriseura Duodecimin tulossa oleva kuolevan potilaan ”Käypä hoito-suositus” sisältää suosituksen ja ohjeet hoitohenkilökunnalle tämän hoitokeinon käytöstä. Yhtä tärkeää on, että hoitohenkilöstö tekee omaisille selväksi mahdollisuuden / suosituksen tästä hoidosta.

Kaikkein tärkeintä on, että kuolevan potilaan kanssa mahdollisuuksien mukaan keskustellaan tästä ja kuullaan hänen oma toiveensa asiassa. On myös tärkeää, että meillä kaikilla on mahdollisuus lääkäriä sitovasti ilmaista omassa hoitotahdossamme itseämme koskeva mielipide asiassa.

Hänninen sanoo, että palliatiivista sedaatiota ei pidä sekoittaa eutanasiaan. Tämä kuulostaa hieman ikkunasomistukselta, mutta jos tämä erottelu helpottaa hoitavan lääkärin ja omaisten mahdollisia pohdintoja asiassa niin hyvä näin. Tämä hoitokäytäntö kuolevan hoidossa auttaisi kuitenkin osaltaan yhteiskuntaa siirtymään eutanasiakeskustelun jälkeiseen avoimempaan, inhimillisempään ja lempeämpään suhtautumiseen kuolemaan.

Olli Penttilä
Helsinki

Vaatimus eutanasialain saamiseksi Suomen lainsäädäntöön voidaan perustella sangen lyhyesti

1. Kysymys on kiistämättömästä yksilön oikeudesta. Jokaisella ihmisellä on oltava itse oikeus päättää omasta elämästään. Kukaan muu ei voi tällaista päätöstä toisen puolesta tehdä. Niinpä jokainen voi itse niin tahtoessaan myös päättää oman elämänsä. Ellei hän siihen kykene omin avuin, mutta kykenee tahtonsa todistettavasti ilmaisemaan, on hänelle voitava tarjota tarvittavaa apua. Hyvä kuolema (kreikaksi eu thanasos) eli eutanasia, on ihmisen oikeus.

On todettava, että ketään ei tietenkään saa johdatella taikka painostaa tällaiseen. Myöskään ketään lääkäriä ei voida pakottaa tällaista apua antamaan, mikäli se sotii hänen eettistä taikka uskonnollista vakaumustaan vastaan.

2. Kysymyksessä on myös uskonnon vapauteen liittyvä kysymys. Monet uskonnolliset yhteisöt suhtautuvat kielteisesti eutanasiaan ja eutanasialakiin. Kenelläkään ei ole oikeutta velvottaa toisia toimimaan oman uskonnollisen vakaumuksensa mukaan. Ei kuolevalle juutalaiselle taikka islamilaisellekaan saa mennä vastoin näiden nimenomaista tahtoa antamaan vaikkapa viimeistä voitelua, ehtoollista taikka kastetta.

Suuressa määrin kristittyjen kirkkokuntien vastustavaan näkemykseen lienee vaikuttanut kirkkoisä Augustinus teoksellaan ”Jumalan valtio”. Siinä hän tuomitsee itsemurhan erittäin jyrkästi. Paradoksaalista on, että Raamatusta löytyy kylläkin kertomus Simsonista, joka paitsi surmaa itsensä, myös koko vihollisen hovin, kaatamalla vankeuspaikkansa palatsin pylväät voimiensa palattua.

Itsensä uhraaminen on kaikenkaikkiaan monen uskonnon keskeistä opetusta. Silti oman kärsimyksen lopettamiseksi kuolemaa ei saisi käyttää vapahtajana. Kodin, uskonnon ja isänmaan edestä tulee kuolla, mutta ei kärsimystä välttääkseen.

Monet uskonnolliset fanaatikot aiheuttavat suurta henkistä tuskaa väittämällä, että itsemurhan tekijä joutuu helvettiin, kadotukseen. Olisi kuitenkin terveellistä keskustella siitäkin, että eikö potilaan oletettu sielun autuus vaarannu, jos tämä tuskissaan ja henkisen tasapainonsa menettäneenä kiroaa vaikkapa vapahtajansa, jumalansa ja seurakuntansa? Edellinen hypoteesi mainittakoon sellaisessa tilanteessa, jossa lähtökohta on uskonnollinen. Ateistisella maailmankuvalla toimiva ihminenhän ei tällaista hypoteesia tarvitse.

3. Itsemurhassa avustamista ei laissa pidetä rikoksena. Se on tietenkin hieno asia, mutta jokainen ymmärtää, että kyseessä on niin sanottu veteen piirretty viiva. Hyvin harva lääkäri antaa potillaalleen tämän toivomia lääkkeitä itsemurhaa varten. Sen sijaan lääkärin etiikka sallii silmää räpäyttämättä sen, että potilas lopettaa juomisen, ravinnon nauttimisen ja lääkkeiden käytön. Lääkärikunta siis virallisestikin pesee kätensä hyväksymällä tuskallisen hivuttavan nääntymisen armeliaan eutanasian sijasta.

Edellisessäkin suhteessa käy usein niin, että tajuton potilas laitetaan nestetiputukseen, letkuruokintaan ja hengityskoneeseen, ellei hän ole laatinut erillistä hoitotahtoa ennen joutumistaan toimintakyvyttömään tilaan.

4. Lain puuttuminen luo edellytyksiä monelle ongelmalle. Tällä hetkellä tilanne on se, että itsemurhassa saa kyllä avustaa, mutta sellaisen olosuhteita ei ole kukaan määritellyt. Lain puute luo myös suurta epävarmuutta niiden ihmisten piirissä, joilla on esimerkiksi hitaasti, mutta vääjäämättömästi etenevä sairaus, joka aiheuttaa hitaan kuoleman ja toimintakyvyn menetyksen. Heille saattaa muodostua, ja usein muodostuukin, niin suuri ahdistus, että he päätyvät itsemurhaan vielä siinä vaiheessa, kun toimintakykyistä elämää olisi vielä suhteellisen pitkäkin aika jäljellä.

Lain puute luo edellytyksiä myöskin erilaisille ”kuoleman asiamiehille”, jotka tarjoilevat kuoleman apua sitä kaipaaville. Yhdysvaltalainen patologi Jack Kevorkian lienee tunnetuin tämän alan toimija. Parhaillaan hän istuu vankilassa murhasta. Hänen kaltaisensa henkilöt edustavat juuri sellaista toimintaa, jota voimassa olevalla lailla halutaan välttää ja estää.

Perustelu siitä, että lakia voitaisiin käyttää väärin on kestämätön. Juuri lain puute luo laittomuuden tilan, jossa epäkohdat kärjisyvät. Kaikkia lakeja voidaan tietysti kiertää ja käyttää väärin. Se ei kuitenkaan voi olla peruste lain säätämiselle. Olisihan täysin mieletöntä luopua lainsäädäntötyöstä siitä syystä, että oletettavasti joku joskus saattaa rikkoa säädettävää lakia. Voihan joku ajoluvan asianmukaisesti hankkinutkin syyllistyä tieliikennerikokseen. Silti ajolupia myönnetään tietyin ehdoin.

5. Koko sairaanhoidon perustana tulee lain aikanaan Suomen lakiin tullessakin olla se, että jokainen tarvitseva saa parasta mahdollista hoitoa. Periaatteen tulee olla se, että kukaan ei joutuisi aktiivisesti vaatimaan kuolemaa avukseen omassa kärsimyksessään. Elämän tosiasia on kuitenkin se, että näin onnellisesti ei aina asia ole. Siksi on oikeuden, kohtuuden ja yksilön vapauden kannalta perusteltua säätää lakiin ne edellytykset ja periaatteet, joiden vallitsessa yksilö voi niin halutessaan saada kuolinapua.

Kuolinapua voi antaa vain lääkäri. Se on liian merkittävä kysymys jätettäväksi yksittäisten avustajien vastuulle. Kuoleman oikeutta ei voi kukaan toiselta kieltää, mutta järjestäytyneen yhteiskunnan etu on se, että asiasta säädetään laki.

Jaakko Ojanne,
Exitus ry:n puheenjohtaja

Kuka hallitsee elämäämme - kuka annostelee kuolemaamme?

Exitus ry, tai kansan suussa Suomen eutanasiayhdistys, on jo hiukan yli kymmenen vuoden ajan koettanut saada maahamme aikaan lakia, joka mahdollistaisi aktiivisen kuolinavun saamisen sitä haluaville. Toistaiseksi lakia ei ole voimaan saatu. Sen sijaan valistustyön tulokset näkyvät: suurin osa suomalaisista kannattaa tällaista lakia. Aika ajoin teetetyissä mielipidemittauksissa asia on ollut aivan selvä. Esimerkiksi Elisan /Kolumbuksen kotisivujen tämän vuoden maaliskuun lopussa tekemä mielipidetiedustelu oli seuraava: ”Pitäisikö eutanasia laillistaa? Suomessa ei virallisesti hyväksytä eutanasiaa. Exitus ry ajaa kuolinavun laillistamista. Yhdistyksen mukaan eutanasiaa voisivat tarvita esim. vaikeaa neurologista sairautta potevat. Millaisia tuntemuksia aihe sinussa herättää - pitäisikö eutanasia laillistaa?” Vastanneita 3 836, joista 81% kannatti eutanasian sallimista ja 19 % oli vastaan. Tämä viimeisimpänä esimerkkinä. Aivan kokonaan Exitus ei toki voi tästä kunniaa ottaa, sillä kehityssuunta on maailmanlaajuinen. Varsinainen laki on jo olemassa Hollannissa ja Belgiassa. Lisäksi eräänlainen avustettu itsemurha on mahdollinen USA:ssa, Oregonin osavaltiossa sekä eräin edellytyksin Sveitsissä. Työtä on tehty yli kymmenen vuotta, mutta esimerkiksi USA:ssa työtä saman asian eteen on tehty jo seitsemän vuosikymmentä. Vastassa ovat vahvat voimat: pelko ja vääristynyt uskonnollisuus. Vääristyneeksi uskonnollisuudeksi katson sellaisen kovasydämisyyden, joka haluaa alistaa toisia, vastoin näiden tahtoa, toimimaan omien oppiensa mukaan. Oikeus päättää omasta elämästään ja sen lopettamisesta kuuluu jokaiselle yksilölle itselleen ilman yhtään varausta. Jos joku parantumattomasti sairas ja kärsivä ihminen vakaasti ja omasta tahdostaan vaatii kuolinapua, mutta ei kykene tässä asiassa itse itseään tässä auttamaan, on hänelle tätä apua voitava antaa. Jokaisella on oikeus hallita omaa elämäänsä, myös sen lopettamisen osalta.

Lähes saavutettu tavoite

Muuan merkittävä virstanpylväs saavutettiin, kun Suomen lainsäädäntöön saatiin maininta hoitotahdosta. On puhuttu myöskin hoitotestamentista. Kysymyksessä on asiapaperi, jonka allekirjoittanut kieltää esimerkiksi vakavan onnettomuuden kohdattua elämäänsä ylläpitävät toimenpiteet, mikäli toipumisesta ei ole toiveita. Asiakirja allekirjoitetaan ja sen vahvistaa kaksi todistajaa, jotka eivät saa olla sukulaisia. Hyvin pelkistetysti voidaan sanoa, että tällaisella tahdonilauksella huolehditaan siitä, että ei vaikkapa kohtalokkaan onnettomuuden jälkeen jää elämään ”kasvina” koneiden varassa. Hoitotahdon kirjaaminen lakiin oli suuri saavutus. Järjestelmän ongelma on kuitenkin se, että sen paremmin lain säätäjät kuin potilaiden oikeusturvakeskuskaan ei tajunnut, taikka ymmärtänyt, että nämä asiakirjat tulisi virallisesti rekisteröidä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hoitotahto on nyt toimitettava jokaiseen mahdolliseen sairaalaan, jossa on saanut hoitoa, ja pidettävä vielä varmuuden vuoksi aina mukanakin. Mikäli asiakirja on kotona huolellisesti arkistossa, saattaa olla, että se löydetäänkin vasta siinä vaiheessa, kun perukirjoituksia ryhdytään tekemään. Silloin se on jo asiakirjan allekirjoittajan kannalta myöhäistä. Rekisteri helpottaisi lääkärien ja viranomaisten työtä ja takaisi sen, että mahdollisesti eri kannalla olevat omaiset eivät pääsisi vaikuttamaan asioiden kulkuun. Rekisteröityjä hoitotahtoja voitaisiin myös päivittää. Onhan myös mahdollista, että joku haluaisi poistaa tekemänsä asiakirjan. Rekisterin puuttuminen aiheuttaa tässäkin mielessä ongelmia. Hoitotahtojen viranomaisrekisteri on Exituksen toinen suuri päämäärä.

Kahdeksan teesiä kuolinavun puolesta

On ehkä selvyyden vuoksi sanottava, että eutanasia ei ole mikään elämän päätepisteessä oleva suoranainen tavoite. Jokainen meistä haluaa elää, ja mieluiten mahdollisimman pitkään. Sekin on osa totuutta, että monet saattohoidossakin olevista potilaista haluaisivat koettaa elää vielä hetken ainakin. Osalle elämän lahja muuttuu kuitenkin sietämättömäksi taakaksi. Tätä tilannetta varten on oltava mahdollisuus tehdä valintoja. Jos valinta on kuolinapu, niin on eettisesti väärin se häneltä kieltää.

Esitän seuraavat kahdeksan teesiä itse kunkin harkittavaksi:

1. Ihmisellä on oltava oikeus päättää itse omasta elämästään. Ihmisellä on kiistämätön oikeus päättää ja hallita omaa elämäänsä koskevia asioita. Jos hän ei kärsimyksiensä ja fyysisen avuttomuutensa vuoksi pysty kuolemaa itse saavuttamaan, mutta selvästi sitä tahtoo, on häntä autettava. Tätä ei kukaan voi häneltä omien näkemystensä taikka uskontonsa perusteella kieltää.
2. Aktiivinen kuolinapu sitä vaativalle on laupeutta. Nykyinen lääkärietiikka sallii potilaan kieltäytyvän lääkkeistä, juomasta ja ruoasta, mutta ei salli aktiivista kuolinapua tai edes anna nautittavaksi sellaisia lääkeaineita, joiden avulla elämä päättyisi. Potilaan siis sallitaan näännyttää itsensä vaikkapa janoon. Se ei ole eettisesti oikein. Se on sydämettömyyttä ja julmuutta pahimmillaan.
3. Eutanasialaki kunnioittaa yksilön elämää. Lain puuttuminen luo suurta epävarmuutta ja pelkoa. Jos potilas tietää sairastavansa vaikkapa jotakin hivuttavaa ja parantumatonta sairautta, hän väistämättä askaroi sillä visiolla, että hän joutuu avuttomaan tilaan. Kun toivoa kuolinavusta ei ole olemassa, saattaa potilas toimia silloin, kun se vielä on mahdollista. Hän hirttäytyy niin kauan, kun pystyy kiipeämään jakkaralle, ampuu itsensä kun vielä voi koukistaa sormensa ja asettaa aseen piipun suuhunsa tai nielee tappavat lääkkeet, kun vielä kykenee nielemään. Tietoisuus siitä, että kuolinapua annetaan, jos sitä pyytää, kunnioittaa potilaan elämää. Kun valinnan mahdollisuus on olemassa, hän saattaakin elää elämänsä niin sanottuun luonnolliseen päätepisteeseen saakka. Eutanasialaki siis käytännössä ehkäisee itsemurhia sen sijaan, että aiheuttaisi jonkinlaisen ”muodin” tai ”ryntäyksen”.
4. Eutanasialaki takaa laillisuuden säilymisen. Tällä hetkellä itsemurhassa avustaminen ei ole laitonta, mutta vaikkapa injektioneulalla annettu tappavan lääkeaineen annosteleminen sairaalassa on murha. Itsemurhassa avustaminen on käsitteenäkin jo mahdoton. Sellaisen asian määritteleminen on jokseenkin hämärä tehtävä. Eutanasialain puute kuvastaa pikemminkin haluttomuutta saattaa hankala asia lailliseen järjestykseen, kuin halua estää eutanasialain soveltamisesta johtuvia ongelmia. Lyhyesti: nyt eletään laittomuuden tilassa.
5. Eutanasialaki selkeyttää lääkärin asemaa. Väitetään, että eutanasialaki aiheuttaisi lääkäreille ongelmia ja eettisiä paineita. Näin väittävät unohtavat kokonaan, että lain puuttuminen aiheuttaa joskus peräti kestämättömiä tilanteita. Lääkärit joutuvat seuraamaan tuskaisten ja kuolevien potilaiden kamppailua ilman toivetta kuoleman tuomasta vapahduksesta. Jos potilas valitsee itsensä näännyttämisen tien, on tapahtuma yhtä julmaa näytöstä kuin kuolemantuomion täytäntöönpano. Pääasiassa lääkärit tietysti helpottavat potilaiden olotilaa lääkityksellä, mutta sitä ei saa antaa tappavaa määrää, jotta ei joudu syytteeseen. Lääkäri saa siis toimia paitsi erittäin raskaassa tilanteessa, myös hyvin heikolla pohjalla. Selvää tietysti on, että lailla ei myöskään pakoteta lääkäriä toimimaan vastoin vakaumustaan. Eihän esimerkiksi jehovantodistaja suorita verensiirtoja, vaan toimenpiteen suorittaa toinen lääkäri.
6. Uskonto ei ole kuolinavun esteenä. Eutanasialakia tyrmätään usein uskonnollisislla perusteilla. Tämäkin on harhaista, sillä jokainen maailman valtauskonto edellyttää itsensä uhraamista, ja sikäli suoranaista itsemurhaa tietyissä olosuhteissa. Raamatun kuuluisin itsemurhan tekijä lienee muuten sokaistu Simson, joka voimansa takaisin saatuaan sortaa vihollisen palatsin suuret pylväät itsensä ja orjuuttajiensa niskaan. Selvittämättä on oikeastaan sekin, missä vaiheessa kärsimyksen jalostavasta vaiheesta siirrytään sille turmion tuottavalle puolelle? Väinö Linnan ”Tuntemattomassa sotilaassa” taisteluista kauhistunut sotamies Riitaoja kertoo peloissaan haavoittuneesta, joka huusi ensin Jeesusta ja sitten Perkelettä. Linna kuvasi kohtauksessa huomaamattaan koko eutanasiakysymyksen uskonnollisen problematiikan: joutuuko haavoittunut nyt kiroilunsa takia helvettiin vai pääseekö hän noin ”hienosti” kärsien taivaaseen? Myöhemminhän karski sotilas Lehto ampuu itsensä vakavasti haavoittuneena. Tekikö hänkin sitten väärin ja joutuuko helvettiin? Eikö ole kohtuutonta mennä väittämään, että taivaaseen pääsee kärsimällä itsensä järjiltään, mutta se pääsy evätään, jos kuolee omasta tahdostaan ja rauhallisesti?
7. On ristiriitaista kieltää täysivaltaista ihmistä saamasta kuolinapua, mutta velvoittaa hänet lailla tappamaan tai uhrautumaan sotatilassa. Perustuslakimme asettaa jokaiselle valvoitteen asettamaan oma terveys ja elämä vaaralle alttiiksi maata puolustetaessa. Tässä ei ole mitään eettistä ongelmaa. Sen sijaan lain säätäjille on vaikeaa suoda yksilölle oikeutta saada kuolinapuaapua.
8. Eutanasialain kieltäminen heijastaa halua kieltää elämän rajallisuus. Eutanasialain säätää aikanaan Suomen eduskunta. Kysymyksessä on poliittinen päätös, joka tapahtuu normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä. Se edellyttää poliittista rohkeutta, koska eutanasialaki merkitsee samalla elämän päättymisen hyväksymistä. Pitkään yhteiskuntamme ja trendikäs elämänmenomme on lakaissut kuoleman maton alle, kieltänyt sen olemassaolon. Poliittisilta päättäjiltämme edellytetään realismia hyväksyä se, että jossakin vaiheessa elämä päättyy ja yksilöllä on oltava mahdollisuus saada apua myös kuolemisesa, jos hän niin haluaa. Päättäjillämme on oltava myös sen verran inhimillisyyttä, että he ymmärtävät, että joskus ja joissakin tapauksissa se on kaikkein armeilain tapa toimia.

Jaakko Ojanne,
Exitus ry:n puheenjohtaja

Suomen kellot käyvät hitaammin

Englannissa sikäläinen lääkäriliitto on alkanut vakavasti pohtia eutanasian, aktiivisen kuolinavun antamista sitä tahtoville potilaille. Ikään kuin vastaukseksi tähän maailmalla tapahtuvaan edistykseen esiteltiin vast´ikää meillä Suomessa vanha kyselytulos, jonka mukaan lääkärikuntamme ei pääosin kannattaisi eutanasiaa. Tästäkin kyselystä voidaan joka tapauksessa päätellä, että noin 20 % lääkäreistämme kannattaa aktiivisen kuolinavun antamista. Suurina mullistuksina tällä kentällä ovat olleet sentään passiivisen eutanasian suominen ja hoitotahdon kirjaaminen Suomen lakiin. Niinpä kuolevaa potilasta ei väkisin, ja varsinkaan vasten omaa tahtoaan, alisteta raskaisiin hoitoihin, joiden tulos on olematon tai perin epävarma. Näidenkin tavoitteiden saavuttamiseen on mennyt vuosia ja jopa vuosikymmeniä. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla saatettiin kuolevaa potilasta pyrkiä ”hoitamaan” vaikka tämä olisi ollut miten tuskainen ja rauhaton. Vuoteisiin sidotut potilaat, jotka olivat tuskien takia sekavassa tilassa eivät olleet mikään tavaton ilmestys suurissa sairaaloissa. Morffiiniakin annettiin säästellen, jotta ei olisi syntynyt riippuvuutta. Kukaan ei tuolloin arvuutellut, että olisiko sillä ollut suurtakin väliä ja haittaa? Tämä tilanne oli perua kahdesta asiasta: sodasta ja 1960-luvun otsikoihin räjähtäneestä huumeongelmasta.
Sodan aikana ja sen jälkeen morffiinia ja sen johdannaisia sai melko vapaasti käyttää. Monet tunhtevat tarinoita vanhoista hammas- ja yleislääkäreistä, jotka välillä hikoillen piipahtivat sermin takana ja palasivat takaisin potillaan tykö rauhallisena ja joviaalina. Kuin piristysruiskeen saaneena konsanaan. Kun tämä keksittiin vahingolliseksi ryhdyttiin morffiinin ja sen johdannaisten käyttöä tietysti valvomaan ja kontrolloimaan ankarasti. Mentiin samaa tietä toiseen ääripäähän, jolloin tarvitsevillekaan ei tätä lääkettä annettu riittävästi.
Huumeongelman ja -ilmiön tulo lintukotoomme oli piste iin päälle. Kontrolli tehostui, joskin suurimpina kärsijöinä olivat lähinnä sairaaloiden potilaat. Suomi on ollut vuosikymmeniä pohjoismista kaikkein vähiten morffiinia sairaaloissaan käyttävä maa. Toki ongelma ei ole mustavalkoinen, mutta kuvaa hyvin mentaliteettiamme.
Eutanasiaan liittyy edelleen hyvin paljon tunnetta ja tunnetiloja. Niinpä tunne vaikuttaa tässäkin asiassa kosolti älyä enemmän. Aina jossakin asteessa keskustelua ryhdytään maalaamaan uhkakuvia siitä, että eutanasialailla tultaisiin tekemään säästötoimia, karsimaan sairaita ja vanhuksia ja kaikenkaikkiaan seuraamaan jotakin natsi-Saksan toimintamallia.
En osaa sanoa onko se nyt lohdutus, mutta kyllä asia lopulta on niin, että jos saadaan säädettyä laki, jonka mukaan kuolinapua voidaan antaa, niin silloin voidaan aina nojata lakiin ja sen henkeen, vaikka jotkut tahot puhuvatkin ”ongelmista” ja ”tulkintavaikeuksista”. Silloin olisi sentään laki, johon nojata.
Ja jos toisaalta yhteiskunta ja maailma kääntyisi niin sairaalle tolalle, että se todellakin ryhtyisi surmaamaan omia jäseniään vastoin näiden tahtoa, niin silloin on samantekevää, minkälaisia kieltoja ja lakeja on aikaisemmin tehty ja säädetty. Hirmuhallintoja ei onneksi ole näkyvillä.
Tilanne kuolinavun suhteen Suomessa on jossakin määrin samantapainen kuin mistä ”Lääkärit ilman rajoja”-järjestön Somaliassa käyneet jäsenet ovat kertoneet. Kun vaikkapa Mogadishussa oli edessä tilanne, jossa olisi ollut amputoitava joku raaja, niin asiasta oli pakko konsultoida ensin koko suvun, jopa koko klaanin, kanssa. Näin päätettiin, oliko yhteisöllä kykyä ja halua elättää vaikkapa jalkansa ja näin työkykynsä menettänyttä henkilöä. Normaali järki tietysti puhui amputaation puolesta, mutta lopulliseen ratkaisuun vaikuttivatkin kokonaan muut asiat ja tunteet.
Toistattakoon taas kuin iskulausetta ikään, että jokaisella ihmisellä on itsellään luovuttamaton oikeus tehdä omaa itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä. Siihen oikeuteen eivät voi eivätkä saa vaikuttaa toisten maailmankatsomukselliset tai uskonnolliset käsitykset.
Eutanasialaki itse on tietysti lopulta poliittinen päätös. Laki takaa aikanaan Suomen lainsäädäntöön tullessaan hoitavalle henkilökunnalle edellytykset toimia potilaan tahdon mukaisesti siten, että kukaan ei voi heitä siitä syyttää. Oikeus kuolinapuun sen sijaan itsessään on luovuttamaton ja kokonaan yksilön asia. Ihmisen oikeutta valita omalla kohdallaan vaikka kuolema, eivät voi muut äänestyspäätöksillä riistää.
Suuri edistysaskel on toki se, että lainsäädäntö tuntee jo niin sanotun hoitotahdon virallisen aseman. Tällä kahden todistajan varmentamalla asiakirjalla ihminen voi kieltää itseensä kohdistuvat hoitotoimet, mikäli paranemisen toiveita ei ole. Asiakirja on lääkäriä velvottava dokumentti. Sen ainoa puute on siinä, että näitä lain tunnustamia tahdonilmaisuja ei toistaiseksi kirjata mihinkään rekisteriin, josta asia voitaisiin tarkistaa; tai jossa tahtotila voitaisiin vaikkapa haluttaessa päivittää. Tässäkin suhteessa sekä osa lääkäreitä että viranomaisia ovat vastahankaisia. Rekisterikin kuulemma aiheuttaa ongelmia. Nyt Exitus ry kokoaa eri potilasjärjestöjä yhteen vaatimaan hoitotahtojen viranomaisrekisteriä. Todennäköisesti sekin aikanaan saadaan aikaiseksi, mutta Suomen kellot käyvät joskus muuta maailmaa kovasti hitaammin.

Jaakko Ojanne, Exitus ry:n puheenjohtaja

www.exitus.fi

Viimeisen taipaleen valintoja

Raamattu kertoo ihmisen maistaneen kiellettyä hedelmää hyvän ja pahan tiedon puusta, jolloin hän huomasi olevansa alasti. Hän tuli tietoiseksi itsestään. Uteliaisuus oli kuitenkin synti, jota seurasi kuolema. Kulta-aika oli ohitse ja paratiisi menetettiin. Jos ei halua lukea aiheesta Raamatusta, niin voi toki lukea John Miltonin (1608 - 1674) mestarillisen teoksen ”Kadotettu paratiisi”. Runoteoksen on suomentanut Yrjö Jylhä, joten lukukokemus on antoisa. Jälkimmäinen - runoteos siis - korostaa juuri kuoleman tuloa elämään. Se toimii kansansadun tai legendan tavoin raamatullista kertomusta selventävänä tekstinä pysyen samalla tiukan uskollisena alkuperäiselle sanomalle. Ihmisen suuri rangaistus on olla tietoinen siitä, että me kuolemme. Se tietoisuus on seurausta omasta, Raamatun katsannon mukaan väärästä valinnastamme. Synnin palkka on kuolema. Kuitenkin voidaan nähdä asia siten, että oma kuolevaisuutemme on viime kädessä seurausta juuri omasta toiminnastamme. Jumala antoi ihmiselle vapauden valita. Hän ei tehnyt ihmisestä tahdotonta robottia, joka taapertaa maan pinnalla vailla mitään omaa ajattelua. Ihminen ei opi hyvän ja pahan eroa, ei yhteisöllisyyden merkitystä eikä elämän kunnioittamista, ellei ihmisellä ole mahdollisuutta tehdä omia valintoja. En ole saarnaaja, mutta näkisin Raamatun opetuksen suurena päämääränä sen, että me käymme kukin omaa jaakobinpainiamme voidaksemme omilla valinnoillamme päästä eteenpäin ja kypsyä sellaisina luotuina, joiksi meidät Raamatun oppien mukaan on laadittu.

Ja ilman Raamatun ja uskonnon mukaan ottamista voidaan ajatella, että ihmisen on, kasvaakseen ylipäätänsä henkisesti, otettava vastuuta omasta itsestään ja kyettävä tekemään omia, itsenäisiä valintoja. Vastuun ottaminen elämästä ja kuolemasta kasvattaa ottamaan niistä vastuuta.

Molemmislla ajatuslinjoilla me pääsemme samaan lopputulokseen: Ihminen päättää vain ja ainoastaan itse omasta elämästään!

Kuinka kauan minun on täällä oltava?

Kuluvan vuoden maaliskuun 9. päivä järjesti Väinö Tannerin Säätiö ja Tanner-akatemia Säätytalolla tilaisuuden teemalla ”Kuinka kauan minun on täällä oltava?” Tilaisuuden teema oli näin ollen pohtia elämämme loppuvaiheen kysymyksiä.

Unescon Tieteen ja teknologian etiikan osaston johtaja Henk ten Have selvitti Hollannin kokemuksia eutanasialain käytössä. Itse lääkärinä ja tutkijana toiminut Have saattoi varsin perusteellisesti ja kiihkottomasti kertoa tämän valinnan mahdollisuuden toimivuudesta.

Eutanasialakihan on EU-maista toistaiseksi ainoastaan sekä Hollannissa että Belgiassa. EU:n ulkopuolella Sveitsin Dignitas-klinikka toimii niinikää potillaan tahtoa kunnioitten ja kuolinapua antaen. Se eroaa kuitenkin selkeimmin eutanasialain valtakunnalliseen lakiin hyväksyneistä siinä suhteessa, että Dignitas-klinikka ei erottele asiakkaitaan kansallisuuden perusteella, vaan jokainen jäsenyyden hankkinut saa tarvitsemansa avun. Hollanti ja Belgia ovat rajoittaneet lakinsa soveltamista vain omiin kansalaisiinsa, jotta maahan ei alkaisi virrata kuolinapua etsiviä potilaita.

Eräs Säätytalon luennon suuri ansio oli erilaisten näkökohtien tasapuolinen esittely. Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan geriatrian professori ja HUS:in geriatrian ylilääkärinä toimiva Reijo Tilvis saattoi kertoa, että hänen oman, pitkän kokemuksensa aikana suhteellisen vähäinen osa potilaista lopulta haluaisi aktiivista kuolinapua. Samanlaisiin loppupäätelmiin on tullut myös saattohoitolääkärinä ja Terhokodin johtajana toimiva Juha Hänninen. Kumpikaan ei kuulu eutanasialain kannattajiin.

Nyt voidaan kummankin kokeneen lääkärin esittämän selvityksen valossa tehdä merkittävä johtopäätös: Molempien osuus vakuutti nimenomaan siitä, että vaikka Suomessa jonakin päivänä kuolinavun salliva laki olisikin, niin mitään ryntäystä tai kulttia tuskin syntyy. Useimmat haluavat elää elämää mahdollismman pitkään. ”Muoti-ilmiötä” siis ei tarvitse pelätä.

Rauhassa ja omassa vuoteessa

Luonnollisesti eutanasiayhdistys Exituksen puheenjohtajana olen vahvasti puolustamassa sitä suvereenia itsemääräämisoikeutta, jonka mukaan jokaisella on oikeus itse päättää elämästään. Ja ellei potillaalla ole mahdollisuuksia itse fyysisesti tätä päätöstä saada toimeksi, on hänelle oltava siihen tarjolla apua. Tämä on ettinen kysymys. Tämä on ihmisoikeuskysymys. Tämä on kistämätön tosiasia.

Tosiasia on myös se, että kukaan ei pidä aktiivista kuoleman tavoittelua suinkaan minään itsetarkoituksellisena tavoitteena. Toki itsekin toivoisin, että en koskaan olisi tilanteessa, jossa kiihkeästi haluaisin kuolla. Ei kukaan haluaisi. Siksi Exitus ja minä itse Suomen Potilasliiton henkilöjäsenenä ja hallituksen jäsenenä haluan työskennellä sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka turvaa myös parhaan mahdollisen saattohoidon kaikille kuoleville potilaille. Se on kysymys, joka lopulta meistä useampia koskettaa. Ideaalihan toki olisi, että ei tarvitsisi lainkaan kuolinapua. Se vaihtoehto tulee silti olla olemassa, sillä yksilölliset sietorajamme ovat todella yksilöllisiä ja ainutkertaisia. Päätös on yksin ihmisyksilöllä, ei yksittäisillä koulukunnilla, lahkoilla tai poliittisilla ryhmillä. Päätös on ihmisen itsensä.

Viime pääsiäisenä, kiirastorstaina, ilmestyneessä Aamulehdessä oli lehden tekemän gallupin tuloksia eutanasian kannatuksesta nuorten keskuudessa. Kannatus oli nyt vähentynyt jossakin määrin. Joku totesi artikkelissa”suomalaisten viisastuneen”. Gallup oli kuitenkin laadittu samaan aikaan, kun tamperelaisen vanhustenhoidon kriisi on ollut kuumimmillaan ja vanhainkodit skandaalimaisessa tilanteessa hoitajapulan takia. Ja ovat yhä. Voimme kuvitella, minkälaisia vastauksia eutanasiakysymyksiin saadaan, jos samaan aikaan kysyttävän kohdehenkilön omainen on Tampereen Koukkuniemessä vuodepotilaana kehnolla hoidolla.

Eutanasialaki ei tietenkään saa olla saattohoidon korvike. Se on vain ja ainoastaan viimeinen vaihtoehto ja valinta. Sen valinnan mahdollisuus on potillaan oikeus siinä, missä oikeus kuolla omassa kodissa ja vuoteessa läheistensä ympäröimänä, ja kivuista lievitettynä.

Jaakko Ojanne
Exitus ry:n puheenjohtaja
Suomen Potilasliiton hallituksen jäsen