Kun New Yorkin WTC:n tornit olivat jo sortumassa syyskuun 11. päivä 2001, nähtiin uutiskuvia liekkejä pakoon hyppivistä ihmisistä. Pilvenpiirtäjäthän pysyivät pystyssä suhteellisen pitkän aikaa lentokoneiden osuttua niihin. Monet pelastuivat, mutta törmäyskohtien yläpuolisiin kerroksiin jääneet ihmiset olivat kuolemanloukussa. Liekkien ja kärventävän savun tieltä moni valitsi hypyn kuolemaan.

Kun ihmisen raakuus ja julmus oli saavuttanut oman korkean veisunsa Auschwitzin keskitysleirissä toisen maailmansodan aikana, moni leirin piinattu vanki ryntäsi vasten korkeajännitteistä piikkilanka-aitaa valiten siten nopean kuoleman.

Monen uskonnon ja lahkon oppien mukaan tällainen elämän ottaminen omiin käsiin saa aikaan sen, että piinatun ihmispoloisen sielukin joutuu vielä helvettiin. Jumalahan ei kuulemma anna ihmiselle enempää taakkaa kannettavaksi kuin mitä tämä jaksaa kantaa. Sielunvaellukseen ja muihin vastaaviin satuihin uskovat väittävät, että sieluparka syntyy uudelleen samanlaisiin koettelemuksiin, koska ei ole jaksanut kärvistellä karman kasvattavissa karikoissa. Jalostusprosessi kun jää kesken.

Edellä esitetyt esimerkit ovat provosoivia, mutta eivätpä ole sanaista arsenaaliaan säästelleet nekään uskonnolliset fundamentalistit, jotka ovat uutterasti vastustaneet eutanasialakeja meillä ja muualla. Näille fundamentalisteille taisi tosin tulla muutama kuukausi sitten suurin ja kirvelevin arvovaltatappio USA:ssa, missä itsensä hurskaana ja jumalisena esittävä presidentti George W. Bush arvovallallaan koetti estää aivokuolleen naisen irrottamista elämää keinotekoisesti ylläpitävistä laitteista. Nainen oli vuosikausia virunut letkuissa, mutta uskovaiset vanhemmat olivat tehneet kaikkensa, jotta potilasta ei irrotettaisi. Odotettiin taivaallista ihmettä. Lopulta oikeus salli naiselle kuoleman. Tietyt kristilliset piirit pitivät tekoa tietysti murhana. Suomessa sentään annetaan aivokuolleen potilaan kuolla. Syy on pääasiassa siinä, että enää elämän mittarina ei pidetä sydämen lyöntejä, vaan aivojen toimintaa. Lisäksi ihmiset voivat tehdä ”hoitotahdon”, aikaisemmin hoitotestamenttina tunnetun asiakirjan, jolla kielletään hoitotoimet toivottomissa tilanteissa. Se on lain mukaisesti lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa velvottava asiakirja. Senkin tekemistä mm. Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen on neuvonut olemaan tekemättä. Lääkärikuntamme kärkinimienkin joukosta löytyy niitä, jotka kertovat, että pelkäävät hoitotahdon tekemistä, koska se on ”kuin kutsuisi kuolemaa tulemaan”. Ei voi joskus olla pohtimatta, onko keskiajan taikauskoisuus sittenkään niin kovin kaukana näennäisen edistyksellisestä nykyajastamme.

Suomessa Exitus ry on toiminut reilut kymmenen vuotta pyrkimyksenään saada Suomen lainsäädäntöön selkeä laki kuolinavusta. Puhutaan myös eutanasialaista. Tähän mennessä on saatu muokattua mielipiteitä. On valistettu ja ponnisteltu keskusteluilmapiirin ylläpitämiseksi. Rehellisyyden nimissä on todettava, että asia on saanut suurta pontta lähinnä Hollannin ja Belgian eutanasialakien tultua hyväksytyiksi. Myös Sveitsissä toimiva Dignitas-klinikka, joka tarjoaa kuolinapua on osaltaan edistänyt kuolinapulakia ja sen merkitystä kohtaan tunnettua kiinnostusta. Yhä useampi esittää kysymyksen, että miksi sama käytäntö ei voisi olla meilläkin? Eivät belgialaiset, hollantilaiset taikka sveitsiläiset ole ryhtyneet massoittain surmaamaan sen paremmin vanhuksiaan kuin kroonikkojaankaan. Ei ole syntynyt tappajalääkärien armeijaa. Sen sijaan sikäläiset potilaat voivat tiettyjen ja tarkasti määriteltyjen ehtojen täyttyessä saada kuolinapua, jos sitä vakaasti vaativat. Miksi siis emme me?

Eutanasia sai kolkon ja pahan maineensa kansallissosialistien johtamassa Saksassa. Adolf Hitlerin hallintokoneisto katsoi, että kansakuntaa rasittavat elementit on hävitettävä. Tämän ohjelman puitteissa kehitysvammaisia, dementikkoja, mielisairaita, alkoholisteja ja fyysisesti heikkoja lapsia ryhdyttiin surmaamaan. Tämä oli omalla makaaberilla tavallaan luonteva osa maailmankatsomusta, joka perustui rotuoppiin. Eipä ole mikään ihme, että kaikista ammattikunnista juuri lääkärien osuus natsipuolueen jäsenistössä oli huomattava. Saksan lääkäriliiton johtaja ja terveydenhoidon komissaari oli tohtori Leonardo Conti. Hänen arvovaltaisella johdollaan ohjelmaa toteutettiin Murhaamisesta oli tullut valtiojohtoista politiikkaa.

Eipä ole siis mikään kumma, että vielä tänään maalataan seinälle pirun sijasta Hitler, kun eutanasiasta puhutaan. Pitäisi kuitenkin muistaa se, että natsit murhasivat ihmisiä. Yhtä hyvin katolinen kirkko pitäisi kieltää inkvisition takia. Eutanasialain puitteissa kuolinapua annetaan vain ja ainoastaan, jos joku sitä itse vaatii; ja vain itse.

Tosin eipä meillä Suomalaisillakaan ole aivan varaa röyhistellä rintaamme näissä asioissa. Viime sotien aikoina meikäläisissä mielisairaaloissa kuolleisuus oli huomattavasti rintamia suurempaa. Oli turvallisempaa olla Taipaleenjoella tai Talin-Ihantalan teräsmyrskyssä, kuin mielisairaalan potilaana hoidossa. Meillä täällä ei silloinkaan tarvittu sairaiden potilaiden surmaamiseen mitään lakeja vallitsevia hoitokäytäntöjä sotkemaan.

Eipä meillä lakeja haluta tänäänkään kuoleman käytäntöjä säätelemään. Lääkärikuntamme, toisin kuin suurin osa kansalaisista, ei halua maahan eutanasialakia. Tämä aiheuttaa joidenkin lääkärikunnan auktoriteettien mukaan kuulemma ongelmia. Erääksi ongelmaksi mainitaan se, että potilaat eivät voisi enää luottaa lääkäriinsä. Tämä kun voisi ryhtyä ehdottelemaan kuolinapua. Kuitenkin meille tihkuu tietoja erilaisista laitoksista, joissa hoitopäätöksillä lopetetaan hoitotoimenpiteitä lääkärin oman päätöksen ja harkinnan mukaan; vastoin potilaan tahtoa tai tämän ymmärtämättä koko asiaa. Vaikka voittopuolisesti lääkärikuntamme toimiikin eettisesti oikein ja hyvin, törmätään ajoittain sellaisiin tapauksiin kuin Joroisilla. Siellä vastuussa oleva lääkäri sijoitteli mielensä mukaan potilaita jopa terminaalihoitoon ja lopetti turhina pitämiään hoitoja. Hän sai potkut, mutta väestön ikääntyessä ja potilasmäärien kasvaessa on oletettavaa, että vastaavia tapauksia tulee lisää. Kuopiossa muuan nainen herätti jokunen vuosi sitten huomiota hankkimalla rahat sydänleikkaukseensa itse ja taistelltueen sen jälkeen itselleen kuuluvan korvauksen. Onneksi hän menetteli näin päin. Muuten hän olisi kuollut. Kuopiolainen virkamies pahoitteli tällaista toimintaa. Kun olisi pitänyt säästää. Niinpä meillä Suomessa ne potilaat, jotka haluavat pysyä hengissä saavat kuolla, mutta ne, jotka haluavat kuolla, eivät kuolinapua saa.

Kun lakia ei ole, niin eletään villissä tilassa. Ja villimmäksi tämä ilman lakia käykin, kun hoidettavien määrä entisestään ikärakenteen takia jatkuvasti kasvaa.

Itsemurhassa avustaminen ei ole meillä rikos. Halukas onnistuu sitä paitsi kyllä löytämään itselleen tarpeellisen lääkityksen tai muut keinot, joilla päättää päivänsä. Erityisesti vanhukset ovat alkaneet olla merkittävässä lukumäärällisessä osassa itsemurhatilastoissa. Ennen elämän päättymistä saattaa odottaa avuttomuuden kausi, jolloin ollaan täysin riippuvaisia toisten avusta. Useimpia vaivaa pelko siitä, että elämän loppuajat maataan vaipoissa ja letkuissa persoonattomana potilasmateriaalina persoonattomassa laitoksessa. Puheet kotona selviämisestä, aktiivisesta vanhuudesta ja hyvästä hoidosta eivät vakuuta, kun ikäihmisiä tulee lisää ja hoitopaikkoja on vähemmän; ja hoitajista on pulaa. Niin ironista kuin se onkin, moni vanhus ja parantumattomasta sairaudesta diagnosin saanut surmaa itsensä ikään kuin varmuuden vuoksi. Elämästä halutaan lähteä silloin, kun asiasta voi vielä itse päättää ja asian voi itse jotenkin toteuttaa. Laki kuolinavusta olisi lopullinen lupaus tarjota apua sellaisessa tilanteessa, jossa ei enää itse asiaa kykene hoitamaan. Jo mahdollisuus kuolla antaa voimia jaksaa seuraavaan päivään. Onhan sekin apu saatavissa, jos tilanne käy sietämättömäksi. Niin ihminen ajattelee.

Toki lääkärikuntamme etiikka sallii myönnytyksiä. Kuolinhaluinen potilas saattaa kieltäytyä hoidoista, nesteestä ja ravinnosta. Lyhyesti tämä merkitsee sitä, että jos kuolla haluaa, niin sopii näännyttää itsensä hengiltä. Näin lääkärikunnan ei tarvitse ottaa asiaan ikävällä tavalla kantaa.

Kuolinapua vaativat saavat usein vasta-argumentiksi sen, että saattohoito on nykyään niin korkealla tasolla, että kenenkään ei tarvitse enää haluta kuolemaa päästäkseen kivuista ja ahdistuksesta. Tämä on onneksi totta. Totta on sekin, että loppujenlopuksi hyvin pientä osaa potilasita kohtaa se ikävä kohtalo, että lääketieteestä ei ole apua saattohoidon vaiheessa. Niinpä on katsottu paremmaksi pidättäytyä eutanasialaista. Samalla periaatteella tosin voisi tietysti jättää hoitamatta sellaisia sairausryhmiä, jotka vaivaavat vain pientä osaa ihmisistä. Varoja voisi kaiketikin keskittää suurien sairausryhmien, kuten diabeteksen hoitoon? Antaa niiden muutamien kärsiä, kun niitä on niin kovin vähän.

Lisäksi sopii kysyä, että miksi lääkärikunta saisi päättää siitä, mitä minä elämälläni teen? Jos sairaustilani on niin vakava ja ahdistava, että haluan kuolla, niin ei ole oikein, että joutuisin jäämään jonkin ammattikillan armoille. Siis saman ammattikunnan, joka antoi 60 vuotta sitten mielisairaiden nääntyä, joka uskoi aikoinaan lobotomiaan ja joka halusi 1980-luvun alussa pakkoeristää AIDS-potilaat. Totta on kyllä se, että kuolinavun antajaksi sopii vain lääkäri. Ihminen on siten rakennettu, että itsensä surmaaminen ei ole aivan yksinkertainen asia. Monet epäonnistuneet tapaukset ovat vieneet yrittäjänsä vain kurjempaan tilanteeseen. Lääkärillä on toki oikeus kieltäytyäkin. Onhan lääkärikunnassa jehovantodistajiakin, joille verensiirrot ovat vastenmielisiä. Oletettavaa kuitenkin on, että avuliaita lääkäreitä löytyy. Tämä ilmenee niin gallupeista kuin tilastoistakin. Ei lääkäreitä sovi yleistää, mutta ei asettaa jalustallekaan.

Exitus ry toimii jäsenjärjestönä Suomen Potilasliitossa, jossa se osaltaan työskentelee potilaiden oikeuksien ja hyvän hoidon oikeuden puolesta. Se, että maahan saataisiin jonakin päivänä laki kuolinavusta ei ole millään tavalla vastakohtana sille, että ihmisiä hoidettaisiin parhaalla mahdollisella tavalla myös saattovaiheessa. Ihmisellä on kuitenkin kiistämätön oikeutensa myös kuolemaan. Keneltäkään ei saa viedä elämää vastoin tahtoa, mutta kukaan ei voi eikä saa pakottaa toista elämäänkään, jos se elämä tuntuu mahdottomalta ja sietämättömältä.

Kukaan ei voi velvottaa toista elämään oman uskonnollisen näkemyksensä mukaan. Tämä koskee myös oikeutta päättää elämänsä. Kuolinavun evääminen sitä haluavalta potilaalta uskonnollisella perusteella on yhtä epäeettistä kuin pakottaa juutalainen taikka islamilainen kuoleva ottamaan viimeinen voitelu taikka ehtoollinen. Samoin on julmuutta neuvoa kuolemaa kaipaavaa näännyttämään itsensä vaikkapa janoon.

Suomeen perustettiin krematorioyhdistys vuonna 1889. Ensimmäinen krematorio saatiin Helsinkiin vasta 1925. Vuoteen 1964 se oli maan ainoa. Vastustusta oli paljon. Polttohautausta pidettiin epäkristillisenä, pakanain rituaalina. Pelättiin, että sen avulla peitellään rikoksia. Pelättiin, että myös niitä vainajia aletaan polttaa, jotka eivät polttohautausta hyväksyneet.

Eipä ole Suomi paljoa ajan saatossa muuttunut. Selkeää lakia kuolinavusta tarvitaan. Lain puuttuminen on eettinen, moraalinen ja humaani epäkohta. Lain puuttuminen tuo enemmän ongelmia ja tulkinnanvaraisuuksia kuin jos laki olisi olemassa. Kuolinapu on oikeus, jota eivät saa ammattikillat sen paremmin kuin uskonlahkot annostella.

Sitä paitsi, meidänhän kuuluu lain mukaan jokaisen tarpeen niin vaatiessa kuolla ja surmata kodin, kirkon ja isänmaan puolesta. Miksi emme saisi kuolla omasta halustamme, jos oma tilanteemme niin vaikea ja toivoton olisi? Kuka ja millä auktoriteetilla sen perusoikeuden voi meiltä kieltää?

Jaakko Ojanne, kirjoittaja on Suomen eutanasiayhdistys Exituksen puheenjohtaja

Helsingin Sanomissa 2.10.2005